HOGASEN BLOGI
Ruokavalio Juoksu Voimaharjoittelu Kamppailu Elämänhallinta Topi beagle Hogasen sekalaiset

Kaksi lenkkiä, joita en unohda

Ikänä en ole ollut juoksija, vaikka paljon olen juossutkin. Sen sijaan urheilua on tullut harrastettua kymmenien eri lajien parissa. Viiden vanhana menin pelaamaan HJK:hon fudista Kannelmäessä. Palloa kesytin päivittäin ehkä kahdeksan vuotta – sitten satunnaisemmin. Ensimmäisen karatepuvun ostamisesta on kulunut nyt aikaa 48 vuotta ja edelleen mono viuhuu. Väliin on mahtunut kymmeniä lajeja, mutta juokseminen on kuulunut aina jossain määrin kuvioihin. Fudishan nyt on ihan juoksemista, mitä nyt aina muutaman minuutin pelissä on boltsi nilkoissa. Pitemmät lenkit tuli kuvioihin kun lähdin inttiin juuri 17 täytettyäni. Kun vapaaehtoisanomukseni hyväksyttiin, luki mukana tulleessa infopaketissa, että varusmiespalvelus vaatii kovaa kuntoa. No minähän uskoin sen kun kukaan kavereista ei ollut vielä inttiin ehtinyt. Juoksin sitten joka päivä kympin aamulenkin kuuden viikon ajan (treenasin muutenkin jo useita tunteja päivässä). No ei kyllä käynyt intti kunnon päälle =)
Eka marathon tuli eteen siten, että karateopettajani vaan ilmoitti kaikki valmentajat Helsinki Citylle 1991 muistamatta kysyä kenenkään mielipidettä. Ohessa kuva harjoitusohjelmastani, jolla ajaksi tuli 4:04.
Vuosikymmenten mittaan välissä on ollut vuosia erikseen juoksematta, koska kamppailulajit ovat aina olleet se pääjuttu mulle. On myös tullut vuosia, joissa vähän kaikki treenaaminen on jäänyt – milloin duunin, milloin muiden syiden vuoksi. Aina minä kuitenkin lopulta löydän itseni lenkiltä. Alla tarinat kahdesta lenkistä, joita en unohda ikinä.

Hogane Suvi-illan marathonilla Forssassa
Vedin Forssan Suvi-illan marathonin käytännössä nolla treenillä

Ihana suvi-ilta Forssassa

En muista vuotta jona tämä karmiva lenkki tuli huitaistua, mutta pointti oli se, että olin edellisenä vuotena hölkkäillyt City Marathonin läpi taas kerran. Mun marathon-harjoittelulle on ollut tyypillistä se, että olen treenannut aina juuri sen minimimäärän millä 42 kilsasta selviää kun pistelee menemään Raatteentien hengessä (niin kuin näkee tuosta vuoden 1991 treenitaulukostakin). Forssan Suvi-illan Marathon tuli ohjelmaan kun lenkkikaverini ”Joukahainen” ilmoitti lähtevänsä sinne ja kysyi minua kuskiksi. Tuona vuonna olin juossut muutaman vitosen lenkin ja kasassa oli kilsoja ehkä 30 koko vuodelta. Ihan nollakunnossa en ollut kuitenkaan. Olin treenaillut karatea ja muuta. Meillä oli Joukahaisen kanssa ollut jo vuosia teoria, että jos voi juosta 25 kilometriä, niin voi juosta marathoninkin – sisua vaan kehiin. Niinpä päätin viikko ennen Suvi-iltaa tehdä 25 kilsan testin. Taisin keskeyttää lenkin parinkympin kohdilla ja todeta, että eiköhän tässä marathon-kunnossa olla =)
Siirsin osallistumispäätöksen kuitenkin kisapäivälle, koska jälki-ilmoittautuminen oli mahdollista. Ongelma oli sitten siinä, että tämä nerokas ”testilenkkini” veti jalat ihan hapoille ja kipeiksi.
Lopulta ilmoittauduin kuitenkin mukaan. Ei huvittanut notkua neljää tuntia Forssassa, vaan päätin lähteä juoksemaan. Matkasta tuli kyllä ikimuistoinen. Reidet olivat kipeänä heti lähdöstä. Jalat eivät olleet palautuneen vielä testilenkistä kokonaan. Suvi-illan marathon on kokonaan asfalttia. Reitillä juostaan alussa ja lopussa (ainakin silloin) yli kuusi kilometriä pitkä suora. Jossain kohtaa sitä suoraa oli kuuden kilometrin merkki. Kun treeniä oli alla nolla kilsaa asfaltilla (ja oikeestaan ylimalkaan missään), alkoivat polvensyrjäni särkemään jo tuossa vaiheessa (yleensä vasta jossain 30 kilsan jälkeen). Muistan kun ajattelin, että ”tästä tulee hauskaa – enää 36 kilsaa jäljellä; reidet hapoilla ja polvet särkee”. Juoksin koko matkan kävelemättä askeltakaan. Jossain kohtaa aloin katselemaan vessaa juotuani liikaa sporttijuomaa. Joka paikassa reitin varrella oli omakotitaloja, eikä vessoja näkynyt. Yhdessä kohtaa oli pieni metsäsaareke, johon pujahdin kuselle. Heti toimituksen alussa huomasin, että kummassakin jalassani oli varmasti 20 hyttystä nautiskelemassa hikisten kinttujeni tarjoamasta pufeesta. Rupesin siinä heiluttelemaan jalkojani ja pomppimaan, jonka seurauksena puolet kusista oli pitkin shortseja. Kiva. Ei muuta kuin takasin radalle =D
Paluumatkalla se piiiiitkä suora ei oikeasti tuntunut loppuvan ikinä. Juoksin sitä omasta mielestäni viikon. Lopulta tulin maalialueelle, joka oli urheilukentällä. Olin vetänyt viimeiset 30 kilsaa lähinnä pelkällä sisulla. Maalissa sanoin jo tunnin aiemmin saapuneelle Joukohaiselle, että jos tuota maaliviivaa olisi siirretty yksikin metri eteenpäin olisin alkanut varmaan itkemään =) Aikani taisi olla 4:39. Jalat olivat ainakin kaksi viikkoa niin kipeät, että tulin rappusia alas rapukävelyä askelma kerrallaan.

Superfiilis lenkin jälkeen
Lenkin jälkeinen fiilis on kyllä ihan parasta =)

Kun juoksun jumalat vastasivat

Toinen unohtumaton lenkki osui vuoteen 1994. Opiskelin Malmin kauppaoppilaitoksessa merkonomiksi. Kun olin haastattelussa tuohon opinahjoon minulle jäi sellainen olo, ettei haastattelijat minua oikein sinne halunneet. Käännyin sitten siinä lähtiessäni ovella ympäri ja sanoin, että jos minut valitaan, lupaan vetää kiitettävän jokaisesta kokeesta mikä eteeni laitetaan. No minä pääsin kouluun ja myös otin kiitettävän kokeista. Kokeitteni keskiarvo oli jotain K5++. Luin ihan järjettömän paljon lunastaakseni lupaukseni. Ihan liian paljon. Olin jossain kohtaa ihan piipussa. Se oli muistaakseni syksyä ja asuin silloin Vuosaaressa. En ollut treenannut käytännössä ollenkaan. Kaikki aika meni lukemiseen. Yksi päivä tulin koulusta ja totesin, että nyt on nuppi ihan piipussa. Voimat oli ihan lopussa ja olin alkanut kärsiä satunnaisista paniikkikohtauksista. Silloin en vielä tajunnut, että olin hommannut elämäni ekan burnoutin itselleni. Päätin tuskissani ja uupuneena lähteä ulos lenkille leppoiseen tihkusateeseen. Tiesin, että meren rannassa menee parin kilometrin juoksurata, jonne suuntasin. Osa lenkistä kulkee rannan suuntaisesti ja sitä reunusti korkea kuusimetsikkö kummallakin puolella. Juuri ennen kuin käännyin tuolle rannan suuntaiselle suoralle esitin mielessäni kysymyksen: ”Onko tämä urheilu taas kerran se voimatekijä, joka minut pelastaa?”. Sitten tapahtuin jotain aivan uskomatonta; sade loppui ja kirkas aurinko tuli pilvien takaa näkyviin matalalla suoran päässä. Se paistoi sumuisessa ilmassa niin kirkkaana tien päässä, että piti siristellä silmiä nähdäkseen jotain. Korkea sateesta märkä metsikkö aiheutti oudon valokokemuksen, jossa näytti kuin juoksisin kultaiseen valoa hehkuvaan tunneliin. Näky oli aivan käsittämättömän upea. Se oli tietysti vastaus kysymykseeni. Juokse poika juokse – kyllä ne ongelmat vielä ratkeavat kunhan pidät itsestäni huolta. Tuota valotunnelia oli ehkä 150 metriä. Jokainen askel tuntui taianomaiselta. Suoran päässä mieleni teki heti spurtata takaisin ja juosta valoputki uudestaan. Se olisi kuitenkin tuntunut tuollaisen ”näyn” ja ”merkin” jinxaamiselta, joten yritin juosta minkä kintuistani pääsin uudelle kierrokselle. Kun tulin toisen kerran suoran alkuun oli valoputki kadonnut. Se oli luultavasti mahdollinen vain tiettynä päivänä, tiettynä kellonaikana ja tietyssä säässä. Minä otin sen merkkinä; urheilu on salainen voimavarani.

Ja tänäkin vuonna ammennan samasta purkista. Kun on aika tehdä muutoksia – aloitan pistämällä itseni kuntoon.

~ Hogane ~

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *